Arvostelu: Beasts Of The Storm. Split-EP by Kamel & Horse (2007)
Kahden kotimaisen, jostain kai Lahti-Kouvola-Hesa alueella vaikuttavan, uuden kokoonpanon Kamelin ja Horsen yhteistyö tulee nyt kuuden stygen lomittaisena, tiukkaan kuin olisi Texsasissa purkitettua rullaavana rock-menona.
Tämän tasoista eräänlaista vuoropuhelua edustavia yhteistyölevyjä, vaikka nyt edes tällaista lyhempää, en äkkiä muista Suomessa tehdyn.
Genrellä on joku Stoner-rock nimi, ei genren nimi bändiä pahenna, jos ei bändi genreä ..öh.
Stoner-rock on liikkuvaa kuin texsas-blues, mutta siinä on enemmän sointuja ja psykedeliää kuin rullaavassa tyylin edeltäjässään, jonka edustajia olivat mm. ZZ Top, ja Rocky Hill, samasta ”perheestä” kuin ZZ. Sanoisin jopa, että Hill on kuunneltu.
Soundimaailmaltaan tyylillisesti lähellä tosiaan olevan Kamelin ja Hevosen leikillinen kilpa lyht. CD:llään, kumpi on parempi, se ei tietysti selviä: bändit täydentävät toisiaan. Horse on suoraviivaista, ja Kamelia taas kilpakumppania progempi, mutta myös kokoonpanoltaan laajempi, ja siksi ehkä soundimaailmaltaankin rikkaampi.
Huomaan että Horsea taas jotkut pitävät omaperäisempänä; en osaa sanoa, voinko tuohon yhtyä. Periaatteessa kova blues ei tarvitse muuta kuin perus-compon, totta. Varsinkaan komppikitaraa tukkimassa soundia, en itse kaipaa.
Horse on trio, ja sen on väitetty myös Kamelia paremmin tiivistävän ”sanottavansa” Hmmm… .. Horsellakin kuuluu ehkä soundissa ne pienen kokoonpanon sanelemat reunaehdot, plussat ja miinukset, joita on saatu kai kuulla ja muinaisesta Creamesta alkaen. (öh. kuunellessani levyä enemmän, Horse nousee!)
Kyllähän molemmilta bändeiltä löytyy ihan hienoja biisejä, mutta tällaisessa kokonaisuudessa Kamelin hivenen omaperäisempi soundimaailma nostaa kyttyräselkää jalustalle. (Sekoittuu muuten jo tuossa mielikuvassa proge-ajan Cameliin)
Btw.
Sain tään levyn sattumalta käteeni, mutta se (dharma) ei vähennä albumin painoarvoa.Kamel Lahtista aloittaa lahtaamisen (huom. teuraskaupungin nimen etymologia!)
suoraviivaisella rock-bluesilla.
Selvästi psykedeelisvaikutteisimmilla blues-variaatioilla ratsastava Kamel tenhoaa itseeni.
Mies- (ja ilmeisesti naislaulu?) sahaa välissä pienen terssin sävyttämää moodia
”vaelteleva” on soiton vaikutelma: slidea ja jos kohta laulussa radio- ja skitassa sikarilaatikkokitarasoundia on käytetty - mutta maulla, mielestäni.
Olisikohan lurittelua liiankin naftisti ei paljon biisein pituus 3 – 4 minuutista kasva.
Jo, onkohan niin, että nuotissa pysytään liiankin orjallisesti ja siististi, tyylilaji huomioon ottaen.
Arvosanassa alapää ei tule kyseeseen. Harvinaisen vaikea muuten tähdittää, myös siksi että se on keskiarvo kahden bändin suorituksesta. En voi antaa viittä, vaikka siltä tuntuu parhaissa kohdissa, että siitä tässä olisi kyse. Sen verran tasaisesti kuitenkin potkii, että tähtimäärästä paljon viilaamista taida olla. Kumpikin bändi olisi tylsempi pelkästään omaa soittoaan esitellessään.
Yhtään rauhallista palaa ei kuulu, mikä miinus. Pitkäsoilla sellaisiakin vielä tarvitaan, ja se on taitolaji, johon mättäjät eivät aina oikein pääse sisään.
Kuitenkin eka yrityksellä onnistuminen on huomioitava suoritus:
-rh
****½
pH kertoo: Van Der Graaf Generatorin H to He, Who Am the Only One –albumin kiertueella oli tärkeässä osassa keikkabiisi, tämä 15:24 pitkä Squid1 / Squid2 / Octopus. Mutta albumin äänitysten embargo tuli väliin, ja se jäi pois H to He:ltä (kuinkahan se olisi sinne mahtunutkaan, ellei ajateltu tehdä tupla-lp:tä?), joten Pawn Hearts –session alussa sitten re-masterin mukaan heinäkuun 17. v. 1971 studiossa nahoitettiin jotain keikkabiisejä, ensin niistä livenä mielettömin Squid1 / Squid2 / Octopus – jonka täyttä hulluutta ei studiossa kuitenkaan saatu esiin, mutta se ”certainly is mad enough”.
